Blogikirjoitus: Vertaisryhmän ohjaaminen koronan aikaan

Kaikille meille, joiden työ perustuu ihmisten välisiin kohtaamisiin, korona tuli aikamoisena shokkina. Pitääkö kaikki jo suunniteltu toiminta peruuttaa? Mitä tästä eteenpäin? Kuinka tavoittaa potentiaaliset vertaisryhmätoimintaan osallistuvat, kun kaikki kohtaaminen on rajoitettua? 

Itsekin mietin maaliskuussa erilaisia tapoja toimia täysin yllättävässä tilanteessa. Työpaikallani Suomen Pakolaisavussa tuli maaliskuun puolivälissä ehdoton etätyöskentelymääräys. Hyvin nopeasti myös muualla sulkeutuivat julkiset kokoontumispaikat ja palvelut. Elämä muuttui silmänräpäyksessä hyvin rajatuksi. 

Koronan tulo tuntui pelottavalta, koska kukaan ei tiennyt, miten suuri vaara on kyseessä ja miten kauan poikkeustilanne kestäisi. Moni rajoitti paljon läheistensä näkemistä, etenkin jos he kuuluivat riskiryhmiin.  

Eteenpäin oli kuitenkin mentävä, ja onneksi käytössämme oli Pakolaisavun vanhat verkostot sekä erilaisia sovelluksia etäryhmän järjestämiseksi. Korona tai ei, ihmiset tarvitsevat tukea ja toimintaa jokapäiväisessä elämässään. Vertaistoiminnan tärkeys luultavimmin jopa korostuu poikkeusaikoina, kun ihmiset kohtaavat entistä vähemmän toisiaan. 

No, tuumasta toimeen: vertaisryhmäämme tuli mukaan arabiankielisiä perheenäitejä, jotka olivat jo tuttuja toiselle työkaverilleni ja ilmaisseet kiinnostuksensa vertaisryhmään osallistumisesta. Haastattelin heitä yhdessä arabinkielisen vertaisohjaajaparini kanssa WhatsAppin video-ominaisuutta käyttäen. Ryhmäläisiin oli tarkoitus tutustua kasvokkain yksilötapaamisissa, mutta syysflunssan takia tutustuminenkin toteutettiin etäyhteyksin. Ryhmän tapaamisalustaksi valitsin Zoomin, sen helppokäyttöisyyden vuoksi. Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta en halunnut, että osallistujat joutuisivat perustamaan tilejä, tai latailemaan mitään ylimääräisiä sovelluksia. Minulla oli myös tuoretta kokemusta Zoomin käytöstä ryhmätoiminnassa keväältä, ja se oli osoittautunut hyväksi välineeksi. 

Todellisuus iski ensimmäisellä kerralla: mukaan lupautuneista kuudesta paikalla olikin vain kolme. Heistäkin yksi ei olisi millään halunnut laittaa kameraa aluksi päälle, jotta olisimme voineet luoda paremman kontaktin. Onneksi hän rohkaistui laittamaan kameran päälle kerrottuani, kuinka mukavaa olisi nähdä hänet edes lyhytaikaisesti pimeän ruudun sijaan.  

Keskustelu sujui ryhmässä hyvin. Uskon, että kaikki osallistujat kokivat voivansa puhua vapaasti ryhmässä. Turvalliselta ja luottamukselliselta tuntuvan ilmapiirin välittäminen etäyhteyksin järjestettävässä vertaistoiminnassa pitäisikin olla kaiken perusta. Tämä voi myös olla etäyhteyksien suurin haaste; ohjaajana voin vaikuttaa ainoastaan omaan sijaintiini. Tätä haastetta on hyvä käydä läpi ryhmän ensimmäisellä kerralla, keskustellen yhdessä ryhmän yhteisistä säännöistä, ja erityisesti siitä, että ryhmä on luottamuksellinen paikka, jossa ei muiden asioita kerrota ulkopuolisille. Ryhmässä voidaan myös sopia, että jokainen osallistuu mahdollisimman rauhaisasta paikasta yksin ryhmään. Mitä myös opin tänä aikana on se, että ryhmästä kannattaa lähettää useita muistutuksia ja ehdottaa vaikka tapaamista ennen ryhmän alkua, jos osallistuja on epävarma etäryhmän sovelluksen käytöstä.  

Etäryhmä ei korvaa tapaamista kasvokkain, mutta samalla se voi helpottaa ryhmiin osallistumista. Monelle on vapauttavaa, kun ei tarvitse lähteä omasta kodista mihinkään, erityisesti talviaikaan. Ryhmään voi osallistua oman kodin sohvalta käsin ja hakea vaikka kupin teetä vierelle. Kotoa osallistuminen saattaa tosin olla katkonaisempaa, jos vaikka pienimmät perheenjäsenet vaativat huomiota. Tämä pitäisi jotenkin myös keskustella yhdessä osallistujien kanssa; pystyvätkö he osallistumaan juuri tällä hetkellä ryhmään, vai onko ajankohta liian haastava? 

Lopuksi kerron myös onnistumisen kokemuksiani; viimeisimmällä ryhmäkerralla oli enemmän osallistujia kuin aiemmilla kerroilla, ja aihe vaikutti kiinnostavan osallistujia erityisesti, koska heiltä tuli paljon kysymyksiä ja kommentteja. Avasin suomalaisen yhteiskunnan byrokraattisista kiemuroista yhden lisää, ja osallistujat pystyivät kysymään lisää ja reflektoimaan oppimaansa. Kokoontumiskerran palaute oli myös hyvää, uskon, että kaikki ryhmäläiset oppivat jotain uutta ja hyödyllistä. 

Näillä onnistumisen kokemuksilla on hyvä jatkaa kohti seuraavaa kertaa ja alati pimenevää syksyä! 

Blogin kirjoittaja on vertaistoiminnan suunnittelija, jonka vastuulla on organisaatioyhteistyö. Jos organisaationne haluaa tukea kotouttamista tukevan vertaistoiminnan aloittamiseen tai kehittämiseen, Jenniin kannattaa olla yhteydessä.