Toimin naisjärjestössä projektisuunnittelijana ja vertaistukiohjaajana maahan muuttaneille naisille. Meidän järjestössämme vertaistukiryhmät liittyvät lähinnä suomalaiseen yhteiskuntaan, koulutukseen ja työelämään, sillä siihen meidän jatkuva hanke liittyy. Olin ehtinyt jo tavata useimpia meidän asiakkaista yksilöohjauksen merkeissä ennen ryhmän aloittamista ja tiesinkin, että ryhmässä täytyy todennäköisesti antaa tilaa ja mahdollisuutta päästä turvallisesti keskustelemaan niistä kokemuksista, joista yleensä kukaan ei kysy. Ei heillä ole muutakaan paikkaa.
Olen ehtinyt tavata heitä tähän mennessä neljä kertaa ja aionkin kertoa siitä ensimmäisestä kerrasta, joka tuntui minusta maailmaa mullistavalta.
Elimme syksyn alkupuolta, ja meidän pieni kokoushuoneemme oli tupaten täynnä, naisia, kahvin tuoksua ja rupattelua. Kun katsoin ympärilleni, näin monien naisten kasvoilta pelkkää tyytyväisyyttä ja iloa. Heille tämä hetki oli kuin sosiaalisen vuorovaikutuksen paratiisi. Ensimmäisen kerran aiheena meillä oli luonnollisesti tutustumista ja halusinkin kysyä kaikilta, että mitä unelmia heillä oli. Olin ajatellut, että kuulen ihmisten aikeista jatkaa opiskeluja tai löytää itselleen sopivaa työpaikkaa, ehkä kasvattaa lapsista onnellisia ja hyvinvoivia. Olin ajatellut, että vastausten perusteella annan heille jatkossa tietoa niistä asioista, jotka koskettavat heidän nykyistä tilannettaan tai ennakoiden myös tulevaa.
Helppoa, eikö?
Jo ensimmäisellä kerralla minun piti keskittyä pitämään omat tunteeni kurissa, jotta en antaisi niiden vaikuttaa liikaa siihen, mitä kuulin ja mitä kysyin. Ensin sain osakseni ihmettelyä ja hiljaisuutta. Mitä tarkoitin unelmilla? Toistin ja kysyin: “Jos maailmassa nyt mikään ei olisi esteenä, mitä tekisit, mikä olisi teidän unelma tai tavoite saavuttaa?” He, jotka ovat jo opiskelemassa, toivoivat saavansa koulun loppuun, ehkä löytävänsä työn. Monien kasvoilla ilmeni tietynlainen epävarmuus ja alakuloisuus. Tunnelma huoneessa oli edelleen leppoisa, mutta jokaisen naisen silmien takana olikin menneisyyden aaveet kummittelemassa.
Vanhempi nainen, joka oli paikalla, kertoi, ettei hän enää uskalla unelmoida. Sen ainoan kerran, kun hän oli yrittänyt heikosta kielitaidostaan huolimatta opiskella, oli hän saanut osakseen epäoikeudenmukaista kohtelua, eikä hän koskaan saanutkaan niitä opintoja loppuun. Erilaisten kokemusten saattelemana hän potee vaikeaa masennusta, unelmointi on viimeinen asia, jonka hän kokee itselleen mahdolliseksi. Toinen nainen kertoi rohkeasti pitkäaikaisista ja hänen mielestään saavutettavissa olevista tavoitteistaan. En voi väittää, etteikö hän niitä voisi kenties saavuttaa, mutta jokaisessa lauseessa oli särähdys epävarmuutta. Mitä epävarmempi hän oli, sitä kovaäänisemmäksi hänen kertomuksensa muuttui.
Itse koen eläväni kahden maailman välissä, pientä paradoksia. Toisaalta tunnistin heissä sen, minkä olen vuosia nähnyt monen maahan muuttaneen naisen ja miehen elämissä ja ajattelumaailmassa, ja toisaalta suomalainen minäni, joka oli opetellut uskomaan itseensä ja aina asettamaan itselleen tavoitteita, vaikkakin joskus niinkin pieniä kuin päivittäinen askeltavoite tai tietyn ruoan syöminen, oli huolissaan heistä.
Kokoushuoneessamme oli myös nainen, jonka rohkean kuoren alla oli satutettu nainen. Ääneen hän ei paljoa kertonut, hiljaisempi kuin kaikki muut, mutta silmät kertoivat eri tarinaa.
Mistäkö tiesin?
Olin saanut kunnian kuulla häneltä hänen tarinansa ja miten hän oli elänyt viimeisten vuosien aikana täällä Suomessa. Sen tarinan kuulemisen aikana itsekin herkistyin ja itkin hänen kanssaan, itkin hänen puolestaan, mutta myös kaikkien niiden tuhansien muiden ihmisten kokemaa syrjintää, epäoikeudenmukaisuutta, rasismia ja halventavaa kohtelua. Itkin niitä, jotka pakenivat sotaa tai sortoa päätyäkseen toisenlaiseen, ikuiseen sisäiseen konfliktiin itsensä kanssa ja ympäröivää yhteisöä, joka hyvin herkästi saattoi osoittaa sinulle, ettet kuulu heidän joukkoonsa.
Tekisi mieli kertoa kaikista niistä ihmisistä, joiden tarinan olen saanut kunnian kuulla. Jossain vaiheessa myös kerronkin niistä, jotka kaikesta riippumatta saavuttivat unelmiaan ja löysivät täältä uuden kodin. Löysivät Suomesta turvan ja rauhan, löysivät täältä tulevaisuuden lapsilleen, ystäviä ja toimeentuloa työn muodossa. Mutta juuri nyt mieleeni tulevat ne naiset, joiden kasvoilla ilmeni ihmettelyä ja tietynlainen ahdistuneisuus unelmia miettiessä. Näille naisille haluan antaa äänen, turvan ja kodin. Tätä työtä en tee yksin, vaan jokainen meistä osallistuu yhdessä näiden naisten kanssa.
Niin kuin tähdetkin taivaalla, yhdessä loistamme aina kirkkaammin.
Kirjoittaja Dunia työskentelee Irakin Naisten Yhdistyksessä projektisuunnittelijana ja vertaisohjaajana.